Tiedätte varmaan tunteen kun joskus kalastus tuntuu jopa helpolta ja vesillä ollessa luulee tietävänsä kalojen liikkeet ja aikeet? Kaloja tulee juuri sieltä mistä ajatteletkin ja rouheaakin mammaa on liikkeellä.
No, siitä kannattaa nauttia kun sitä kestää, joki varsinkin kun osaa opettaa sitä nöyryyttä.
Vietin kolme päivää vesillä, ei mitään hämärästä hämärään settiä mutta kuitenkin ihan rehellisiä päiviä. Ettei niitä kuuluisia ”pikapistoja” joilla ei odotakaan saavansa mitään.
Perjantaina homma vielä rokkasi, hauet löivät kovaa hitaasti uitettuun kumiin. Kaloja löytyi vielä pikkukalaparven tuntumastakin ja selkeästi olivat aktiivisesti syömässä. Isoimpina kaksi plus miinus kutosen mammaa. Myös muutama hyvän tuntuinen tärppi jotka eivät kuitenkaan pysyneet.
Lauantaina homma hankaloitui, pikkuparvien liepeillä olleet hauet olivat painuneet pohjaan eivätkä osoittaneet kiinnostusta vieheisiin. Jokunen juotikkaiden peittämä kala kuitenkin hirveällä hinkkaamisella ylös. Ajattelen että huomenna ne hakkaavat kunnolla kun vedenlämmöt on tänään nousseet.
Ja sitten se kolmas päivä, hieman flunssaisena vesille reilusti auringon nousun jälkeen.
Kaiun avulla löydän kyllä kaloja, yhden jopa oikein mukavan kokoisenkin. Mutta mitään en saa vieheestä kiinnostumaan, uitan kaikkia värejä, käytän lukossa kaikki omistamani päärynäpainot, välillä hitaasti, välillä nopeasti ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ei mitään, ei edes sellaista pohjakosketusta minkä olisi voinut valehdella itselleen tärpiksi. Päivän saldoksi se kuuluisa tärpitön ämpee.
Mutta hienoahan luonnossa ja vesillä aina on, tärkeää on osata nauttia myös niistä hiljaisista päivistä eikä harmitella kalan tuloa tai oikeastaan sen tulemattomuutta.
