Tekijä: Jussi Laitala

Tänä vuonna tämä mahtikisa järjestettiin ensimmäistä kertaa syksyllä, olimme kertaallisen innoissamme, sillä olemmehan me enemmän ”syksymiehiä”. Tai ainakin luulimme olevamme, no ollaan me vieläkin…

Syksyllähän homman pitäisi olla sisävesillä helppoa, uistellen aktiiviset pikkukalaparvien liepeiltä ylös ja loput sitten vertsuttaen. ”Helppoa viittä metriä” tuli jossain vaiheessa huudeltua, vaikka realistinen tavoite asetettiinkin kortin täyttymiseen. Treenit syksyn mittaan olivat menneet, no ei hyvin eikä huonosti. Isoja tuli, mutta mähinä tuntui puuttuvan. Erittäin passiivisia kaloja, välivesi haukea en edes muista nähneeni pitkään aikaan, tunnistaako sellaista edes enää viistosta? Luottavaisin mielin kuitenkin kilpailuun.

Aamulla hyvissä ajoin liikkeellä ja vesillä oltiin hämärässä ennen kilpailun alkua. Tägisana lappuun ja homma sai alkaa, matkalla ykköspaikoille tiputimme molemmat muutaman kerran jigin puikoille. Tärppi tuli välittömästi, jes ovat ainakin hieman aktiivisia.

Eikä aikaakaan kun tutulta paikalta löytyy iso hauki pohjasta. Pienellä sahaamisella Suvi päälle ja jigiä naamaan. Nousee! Nousee mutta painuu takaisin pohjaan tärppäämättä. Tämä toistuu jokaisen ison kalan kohdalla mikä löydetään, tai ei jokaisen, osa ei edes liikahda.

Uistelemme ja odotamme että syönti paranisi, mutta ei parane. Illan hämärtyessä on pienoinen epätoivo päällä, tyhjä kortti eikä lähelläkään tilannetta että siihen olisi kala saatu. Ei tämän näin pitänyt mennä.

No kotio vaihtamaan eväät ja samalla tehdään suunnitelmaan muutos, vaihdetaan paikkaa.


Sunnuntaina ennen auringonnousua rannassa. Toni kummastelee veden sameutta, onko se aina tälläistä syksyistä loimijokea? No ei tämä ainakaan eilistä huonommin voi mennä ja työnnetään vene vesille.

Aloitamme uistelulla, kivikkoa, penkkaa, tasasyvää niin välivedestä kuin pohjia nuollenkin. Eikä mitään, ei edes tärppiä. Kunnes luotaimeen piirtyy pohjaan selkeä iso kala.
Kelataan vehkeet ylös ja suuntaan kalan päälle valmiina tiputtamaan sille jigiä. Kaikki osuu nappiin ja kala lähteekin heti jigin huomattuaan hitaasti nousemaan sitä kohti, tärppikin tulee, niin kuin sen kuuluisikin aina tulla.
Ensi hetkistä lähtien on selvää että kala on iso, mutta haavissa vasta tajuamme sen todellisen koon. Rantaan hoitamaan mittaukset ja dokumentointi. Pituutta 116 ja painoa 13.4 kiloa. Huh mikä kala ja mihin paikkaan.

Tarvitsee myöntää että oma takki tyhjeni tämän kalan myötä aikalailla täysin, tosin eipä niitä pohjassa makaavia haukia olisi täydelläkään takilla saanut ottamaan.
Yksi hauki saatiin vielä mitalle, sentillä yli kisan alamitan. Ajelimme lopun aikaa kuhien, lahnojen ja ehkä muutaman hauenkin päälle, joista kuhat olivat ainoita mitkä jigistä kiinnostuivat.

Kisa meni siis samalla huonosti, mutta myös samalla erittäin hyvin. Ristiriitaistako. Hauskaa pidettiin ja syksyisestä luonnosta nautittiin, sehän se päätarkoitus taisi ollakin.
No ensi keväänä taas isketään. Iso kiitos järjestäjille, onnittelut voittajille ja hatunnosto muille tiimeille, hyvin vedetty!

Vedenlämmöt ovat vieläkin melko kesäiset, mutta poltteet uistelun aloittamiseen ovat käyneet sietämättömäksi. Uistelukamat ovat olleet jo mukanakin muutamalla reissulla, mutta eivät släyerit vaan vielä olleet veteen päässeet. Nyt oli kuitenkin aika koittaa uisteluakin tosissaan, alkoi sitä fiilistä löytymään että kala saattaisi niihin jo purra. Toki vertsukamat pysyivät mukana ja niillä päivän yleensä aloitankin.

Olin jo viikolla katsellut töiden jälkeisillä pistoilla paikkoja sillä kuuluisalla ”uistelusilmällä” ja valinta olikin helppo. Pitkää syvännettä muutamalla kivikolla varustettuna ja tietysti paljon syöttikalaa.

Kauaa ei tarvinnut luodata kun viiston näytölle osui paksu kaari, Suvi nopeasti kalan päälle ja pelagearia naamaan, kiinnostuu muttei lyö. Värirallia ja aina sama tulos, katsomaan tullaan mutta syödä ei. No nyt jos koskaan on aika kaivaa slayeri esille, 15 grammaa painoo naamaan ja uistelemalla kalaa kohti, ensimmäinen veto menee selkeästi ohi ja kelaan vehkeet ylös. Seuraava osuu linjalle, vähän vavalla uittoa korostaen ja vavassa tuntuu suuren hauen imaisu. Vastari osuu ja pian haavissa onkin 111-senttiä haukea, jes! Olipas hieno aloitus. Kalan paino jää mysteeriksi kun se lipsahtaa vähän vahingossakin takaisin veteen. No eipä se kalan upeutta poista. Tämän jälkeen vedänkin 5 tuntia puhdasta munapataa. On se hienoa.

Seuraavana päivänä valitsen paikaksi hieman erityyppisen mestan, pieniä monttuja joita on hieman hankala uistella ”rytmikkäästi”, enemmänkin vertsutus paikka siis. Mutta uistelu kamat lähtevät mukaan.

Jo ensimmäinen monttu tarjoaa kalan, kiukkusesti lyövä about 4 kilon hauki. Seuraavaa kalaa saakin etsiä tovin ja monttu montun perään osottautuu tyhjäksi. Tasaiselta savipohjalta löytyy kuitenkin tikku jota pidän varmana kalana, venekin osuu suoraan kohdalle ja sexy shadia kalan naamaan. Tärppi tuleekin salama ja tuntuu luissa asti, 104 senttinen kaveri pääsee takaisin vapauteen nopean mittaamisen jälkeen.

Löydän penkasta pienen kohouman jota jään hieromaan. Joskus nämä ovat kiviä tai muuta rytöä, mutta aina välillä tulee fiilis että tuon on pakko olla kala. Hetken hinkkaamisen jälkeen tuo ”kivi” lyökin kumiin niin että tärähtää, on ne vaan hienoja tärppejä tässä lajissa. Tällä kalalla mittaa muutaman sentti enemmän, 107.

Tämän jälkeen lähdenkin takaisin aloituspaikkaa. Matkalle osuu vielä yksi hieno kala mitä en kuitenkaan saa vertsuttaen lyömään. On siis taas aika koittaa uistelua, nyt on alkukankeus poistettu ja kala osuu heti linjalle. Tärppi jää kuitenkin puuttumaan ja pysäytän veneen ja kelaan kumia kyytiin. Kumin tullessa pintaan tuleekin sen perässä iso hauki mikä hotkaisee kumin kokonaan suuhunsa. Kaverilla piisaa virtaa ja välillä ollaan lähellä olla sotkussa niin peräprutkun kuin antureidenkin kanssa. Tämäkin lopulta väsyy ja saan sen haaviin. 108 senttinen tämä isopäinen hienon värinen hauki.

Kolme suurhaukee samaan päivään ei joella ihan helposti osu ja päätänkin lopettaa päivän siihen. Olipas hienoa taas vesillä.

Perukkeiden ja niiden materiaalien ympärillä käy välillä somessa kovakin keskustelu. Erilaisia perukemateriaaleja ja näiden valmistajia on monia ja vankkumattomia käyttäjiä löytyy monelle eri materiaalille. Lyötyy monoa, fluoroa, erilaisia titaaneja sekä solmittavia teräsperukeita.

Ostaako kaupasta valmis, vai tehdä itse?

Tykkään itse puuhastella kaikkea kun kalalle ei jostain syystä pääse ja itse perukkeen tekeminen onkin mieluisin vaihtoehto. Saapahan sellaisen kun haluaa, tai sattuu tulemaan. Näiden päihin vielä mieluisat lukot ja leikarit niin itseään miellyttävä peruke on valmis.

Käytän itse pääsääntöisesti kahta erilaista peruketta. Toista vertikaalijigauksessa ja toista uistelussa sekä heittelyssä. (Toki ahventa ja särkikaloja kalastan eri perukkeilla, mutta pysytään tässä jutussa näissä kahdessa).
Molemmat hommat hoituisivat varmasti vain toisellakin näistä, mutta jostain syystä olen päähäni saanut että näin on parempi, enkä osaa asiaa sen paremmin perustellakaan. Eli vertsutukseen Waken Jawlineä ja heittelyyn ja uisteluun G.T.R 7×7. Molemmissa materiaaleissa tietenkin tärkeintä on, että se kestää hauen hammasta sekä toinen tärkeä asia on saatavuus.
Waken Jawlineä ja G.T.R 7×7 löytyy paikallisesta Honkkarista aika usein hyllytavaranakin ja monesta eri verkkokaupastakin näitä saa tilattua. Jawline on yksisäikeistä titaniumia ja G.T.R 7×7 muovipäällysteistä ”vaijeria”. Kumpikaan materiaaleista ei ole vesillä pettänyt, mutta näidenkin kuntoa kannattaa aika ajoin tarkistella, niin pomminvarmoina en näitäkään pidä. Tyhmintähän on menettää iso kala vain sen takia että oli liian laiska tarkistamaan vehkeiden kuntoa kalalle lähtiessä.

Näytän miten itse teen perukkeen näistä kummastakin materiaalista, periaatteessa homma on ihan sama, mutta on siinä vähän erojakin.

Sanotaan aluksi vaikka huh huh, niin huikeaa kalastusta kesäloma on (ainakin omalla mittapuulla) tarjoillut tänä vuonna.
Ainoaksi ”tavoitteeksi” asetin saada ison kuhan vertsuttamalla joesta.

Tuo tavoite täyttyi, mutta hieman kliseisestikin sanottuna matka saattoi tässä tapauksessa olla päämäärää huikeampi.
Vaikka iso kuha onkin mahtava ja haastava kalastettava, niin ovat hauet silti lähempänä omaa sydäntä.

Kyllä se iso kuha tulikin, ei mikään iltalehden sivuilla näkynyt ”tanhupallo” mutta oma ennätys. Hieman ennen puolta yötä 85-senttinen ja 6.3-kiloinen kuha hyväksyi vihdoin 8-tuumaisen Pelagearin värissä Power Bleak.

Monia isoja kuhia löysin ja opein ehkä hieman missä ne aikaansa viettävät mihinkin aikaan, mutta jigiin lyömään niitä on tuskaisen vaikea saada.
Milloin ne ovat niin pinnassa ettei suvi mahdu kalan ja pinnan väliin, ne pelkäävät kaikkea niille tiputettavaa ja syöksyvät heti pohjaan tai eivät vaan lyö vaikka jokaista jigiä innolla tulevatkin katsomaan.
Pari harmittavaa tiputustakin sattui ennen kuin tuon kuhan ylös sain. Mutta tuli sentään, harvoin on kamojen pakkaaminen ollut niin kevyttä kuin tuon kuhan jälkeen keskellä yötä.

Ja sitten hauet mitä tuli täsmättyä ”sivuosumina”. Metrin päälle osuvia tuli useita joista kaksi isointa puhkoivat myös kerhorajan.
Toinen 117-senttinen 11.8-kiloinen ja toinen 115-senttinen ja 12.4 kiloinen mörssäri.

Tuo 117-senttinen kävi uudestaankin ylhäällä, kun se tuli Annan ahvenvaappuun kesken vetouistelun, hienosti kala väsytettiin vaikka taisi olla toinen hauki minkä elämässään sai.

Haukien määrä kaiussa kyllä yllätti, viime vuonna niitä ei tahtonut näkyä ollenkaan. Saattoi toki johtua kesästäkin mikä oli ennätyksellisen kuuma. Mutta tänä vuonna ne ovat olleet selkästi välivedessä saalistamassa ja vain odottamassa että jigiä tippuisi naamaan.

Täsmävertikaali on muutenkin maistunut nyt erittäin hyvin, siinä on jotain niin koukuttavaa. ”Luotaan vielä tuon paikan äkkiä” tai ”yksi tiputus vielä” on usein mielessä kun tarvitsisi alkaa suuntaamaan pois vesiltä.

Ahvenen täsmäystäkin tuli kokeiltua, ensimmäinen reissu antoikin hienoja yli 30-senttisiä raitapaitoja, mutta sen jälkeen on useammin siimanpäässä ollut pieni kuha, tai iso särkikala.

Myös noita joen matalikoita ja koskia on tullut kierreltyä rantamiehenä, mukavaan rentouttavaa puuhaa nakata reppu selkään, vapa käteen ja lähteä kävelemään rantoja pitkin.

Mutta on kalastus taas tarjonnut parastaan, vesillä on tullut oltua paljon ja jokaisesti hetkestä on nautittu.

Loppukevät ja alkukesä ovat olleet viileää, sateista ja tuulista. Kalassa ollaan käyty, mutta onnistumiset ovat olleet harvassa. Joelta muutamia toutaimia, puikkoja ja pieniä ahvenia. Ei siis mitään mullistavaa, mutta nyt kelien hieman lämmittyä on kalakin alkanut taas purra.

Eräs metsälampi tarjosi hienoja ahvenia. Mitään mittaa ei mukana ollut, mutta koko oli ainakin allekirjoittaneelle ”ahvennoviisille” ennätyssuurta.
Noita pieniä lähestulkoon nolla kalastuspaineella olevia lampia löytyy etelästäkin aika liuta, näitäkin tarvitsisi enemmän kierrellä. Plussana vielä, että näissä pystyy kalastamaan hyvin vaikka tuulisikin reippaasti.

Viikolla töiden jälkeen on tullut käytyä paljon noita kosken niskoja ja loppuja heittelemässä, pikkukalaa on paikalla ja se kerää myös sen syöjää. Tapahtuma rikkaita iltoja, vaikkei kokoa olekaan oikein löytynyt.

Pääsin yhtenä päivänä liukenemaan töistä hieman aikasemmin, keli oli melko tyyni joten vene kärrylle ja matkaan. Kohteena oli kuhat ja ahvenet, niin vertsuttaen kuin jigatenkin. Muutaman kuhan tutusta paikkaa löydänkin, kovasti ovat kaverit liikkeellä eikä jigikään tunnu kelpaavan kun vihdoin päälle pääsen tiputtamaan. Hankalaa, niin kuin koko kuhan kalastuskin ollut tänä vuonna.

Hetken ajelun ja penkkojen jigaamisen jälkeen viistoon piirtyy iso kala, siis niin iso että alkaa melkein jännittämään. 7 metriä syvässä paikassa vain pari metriä pinnan alla on iso kala.
Pidän kalaa varmana kuhana, ei kai hauki nyt tuossa tähän aikaan pyörisi. Pääsen nopeasti kalan päälle. Pieneen jigiin ei mitään eloa ja virta painaakin aika nopeasti kalan päältä pois.

Jigin vaihto isompaan ja uusi yritys, nyt herää. Nousee kuhamaisen hiljaa jigiin kiinni ja varovainen imaisu, vastari, hetki pelkkää painoa ja sitten alkaa isot pään heilautukset. Kala käy nopeasti pinnassa ja huomaankin että iso haukihan se onkin.
Ei kyllä harmita yhtään, niin paljon hauesta pidän. Nopean mutta kovan väännön jälkeen kala haaviin. Mittaa 106 senttiä ja edellinen ateria paistaa nielusta, tulkitsen pyrstön kuuluvan jollkein isolle särkikalalle. Muutama kuva ja kala takaisin, huh huh kun on hieno fiilis.

Hetki vielä jigailua, muutama pieni ahven ja tämän jälkeen repimään soutuvenettä heinikon läpi. Onnistuneen reissun jälkeen tuo kamajumppakin menee paljon joutuisammin kuin vähän heikommin menneen.

Nyt onkin vuorossa hieman väline huoltoa ja sitten suuntaammekin pohjoisen vesille.

Ensimmäisenä päivänä pukkasi hieman kiirettä eikä aivan ottimestoille kisan alkuun keritty. Tarkoituksena perjantaina oli selvittää minne helleaalto on aktiiviset hauet ajanut, eikä vielä varsinaisesti täyttää korttia. Uisteltiin syvänteen reunoja sekä heitettiin keskivitaikkoja. Aktiivisista hauista ei vain ollut tietoakaan, kaiussa kaloja näkyi, mutta niitä ei nopealla hinkkaamisella saatu ottamaan.

Heittelemällä muutama puikko sieltä täältä ja Tonin jerkin vieressä pyörähtänyt selkeä suurhauki olikin alkuillan ainoat tapahtumat. Syvästä kaislan reunasta löytyi ensimmäinen mittakala, buster jerkkiä purrut laiha 102 senttinen kala. Kisatilanne tuo väsytykseenkin hieman lisäjännitystä, nyt ei saisi kaloja tiputella, ainakaan selkeisiin omiin möhleihin, onneksi kala pysy kiinni haaviin asti. Illan edetessä emme kuitenkaan enää kontakteja isompiin kaloihin saa, muutama nätti kuha on ilmestynyt väliveteen ihmettelemään nopeasti nousseen pintaveden lämpöjä. Näitä emme kuitenkaan jaksaneet haukikisassa lähteä ronkkimaan. No yksi yli metrinen kortille, voidaan lähteä tyytyväisinä kotio nukkumaan hetkeksi.

Lauantaina keli muuttui vielä haastavammaksi, lähes täysin peilityyni järvi ja pilvettömältä taivaalta paahtanut aurinko ei helppoa päivää luvannut. Varsinkaan kun edellispäivänä emme pystyneet minkäänlaista koodia ratkaisemaan. Aloitettiin siis nollasta. Syvää, matalaa, vitaikkoo, penkkoja ja kareja. Kunnes päädyttiin erään lahden perälle, Toni sai nopeasti mittakalan ylös eikä kauaa mennyt kun omaa pigiäkin vietiin reilun 90 toimesta. Täytettä korttiin, Jes! Samalta paikalta kasvuston seasta viehettä seurasi veneen viereen reilusti yli metrinen kala, jota emme kovasta yrityksestä huolimatta saaneet enää kiinnostumaan vieheistä.

Raju keli alkoi ottaa miehistä jo mehuja pois ja päädyimmekin rantapuskien varjoon pitämään pienen tauon. Kalat olivat sulkeneet suunsa täysin ja seuraava parempi kala löytyikin vasta iltamyöhässä viimeisiltä valoilta. Matalasta sekin. No kortti enää yhtä kalaa vailla, kovalla uskolla siis viimeiseen päivään.

Sunnuntaina ei sentään enää täysin pläkää ollut, vaikka kuuma toki silloinkin. Taktiikka oli selvä, kalastaa paikat joista kaloja saatu nopeasti ja jäädä hinkkaamaan jos tapahtumia löytyy. Puikot olivat suunsa saaneet auki ja löytyi vidan seasta yksi vahinko kuhakin, isoista hauista ei havaintoakaan.
Kellon ylittäessä 12 alkoi jo usko pikkuhiljaa loppumaan, Tonin hehkutukset ”toninpäivästä” alkoivat laantumaan. Eikö tosiaan saada edes korttia täyteen? Yhtäkkiä tuulen yltyessä hauet saivatkin innon alkaa syömään, busaa vietiin monella heitolla peräkkäin syvemmän vitaikon päältä. Tästä lyhyestä ikkunasta kortti täyteen, huh huh mikä helpotus. Kisa aikaa jäljellä reilu tunti, mutta molemmilla niin suuri onnistumisen tunne että kalastus oli enää lähinnä heittelyä, kalatkin sulkivat suunsa yhtä nopeasti kun aukaisivat.

Loppujen lopuksi saimme viiden isoimman yhteismitaksi 451 senttiä joka riitti sijoitukseen 86/429.
Meidän kisahistorian tuntien voitiin olla todella tyytyväisiä tulokseen, normaalisti kala kortillekin on ollut tekemätön paikka. Mutta hieno tapahtuma kaiken kaikkiaan ja toivottavasti olisi syksyllä uudestaan. Hattua päästä kaikille osallistujille ja voittajille onnea huikeista tuloksista.

Perjantaina lähdin yksin uhmaamaan tuulta joelle ja suunnitelmissa oli kuhan vertikaalijigaus. Aluksi homma vaikuttikin lupaavalta kun välivedestä löytyi suhteellisen lyhyen luotaamisen jälkeen muutama nätti kaari.
Montaa eri jigiä pääsin kaloille tarjoamaan, mutta se lyönti jäi harmillisesti puuttumaan. Hitaasti nousee aivan jigiin kiinni, mutta ei lyö.

Hauet olivat purulla ja löivätkin tuttuun tapaan, no nämä eivät pysyneet. Tässä vaiheessa alkaa tuuli olemaan sitä luokkaa että hommasta ei tule enää yhtään mitään. Hieman harmistuneena jätän päivän kesken ja painelen rantaan.

Seuraavana päivänä Toni istuikin tutusti keulassa, tuultakin oli luvattu huomattavasti edellistä päivää vähemmän.

Haukishädit ja vertsuvehkeet mukaan ja vesille. Ensin tovi haukien kiusaamista vertikaalijigaamalla, passiivisia ovat, yksi tärppi.

Sen jälkein vaihdettiin uisteluun ja slayeriin iskeekin noin neljän viiden kilon kala, munat sentään pois padasta.
Aurinko alkaa laskemaan ja kesken uistelun 2D kaikuun piirtyy todella iso kala. Uistellaan sen yli, kelataan kumit pois vedosta ja laitetaan vertsuvehkeet iskuun.
Molemmilla kova usko että nyt nousee iso kuha, mutta mitä ihmettä, emme löydä enää merkkiäkään kalasta. Luotaamme ja luotaamme mutta kala tuntuu hävinneen yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin.
Saamme viimeisillä valoilla vielä muutaman tärpin, mutta nämäkään eivät pysy. No hieno ilma oli sentään ja muutenkin tutun hauska päivä vesillä.

Seuraaviksi päiviksi päätimme jalkautua Loimijoen rantaan toutaimia etsimään. Mukava välillä mennä kalaan ihan vaan reppu selässä, eikä raahata karmeaa määrää kamaa mukanaan.

Kaloja löydämmekin muutaman kosken vaihdon jälkeen ja pääsemme näkemään melko varmasti kututapahtumaa. Mikä ei ainakaan omiin silmiin ole ennen osunut.
Hienoja kaloja ovat kyllä nekin, odotamme innolla kun pikkukalat saapuvat virtapaikkoihin ja toutaimet niiden kimppuun agressiivisesti käyvät. Isoja kaloja ei siis osunut, mutta kaloja sentään ja muutenkin saatiin nauttia hienoista keväisistä keleistä.

Oli vihdoin aika korkata tämäkin kalastusmuoto tältä kaudelta käyntiin. Uusi kaikuluotain tuli hommattua ja kun sen sain asenneltua veneeseen, niin poltteet vertsuttamaan olivat jo todella kovat.
Uudet siimat setteihin ja pieni välinetarkastus, kaikki oli valmista.

Launtaina lähdin yksin liikkeelle, Toni oli edustustehtävissä perhomessuilla.
Pienehkössä tulvassa oleva joki ja tuuli eivät ne helpoimmat olosuhteet ole, mutta pienen paikkojen arpomisen jälkeen pääsin vesille.
Luotaimet päälle ja kaloja etsimään, nopeasti kaloja alkoikin näkymään pikkukalamassan ympärillä ja seassa.

Pääsen aika nopeasti tarjoamaan jigiä hienolle vähän pohjasta irti olevalla kalalle, varovainen nousu aivan kiinni jigiin ja siitä takaisin pohjaan. Ei maistunut.
Pieni jigiralli päälle ottipeliä etsiessä ja löytyyhän se, downsize tuntuu olevan päivän juttu ja hauet käyvät hulluna kiinni pienemmällä profiililla oleviin kumeihin. Osa hauista tuli haukimaisesti ”heti täysiä”, kun kumin huomasi ja osaa pidin aivan varmoina kuhina kunnes kalat veneen vieressä näin.

Kaiken kaikkiaan kymmenkunta kalaa ylös joista isoin jossain 6 kilon tuntumassa, erittäin hienoa hommaa taas talven jälkeen.

Kauaa ei tarvinnut seuraavanakaan päivänä kaloja etsiä ja nopeasti ensimmäiset kalat käyvät jigejä maistelemassa. Aurinko paistaa melko pilvettömältä taivaalta ja kuhina rantapuskissa vaan kiihtyy.
Kelin lämmetessä kalat muuttuvat selkeästi passiivisimmiksi ja häviävätkin välivedestä ja pikkukalaparvien reunoilta. Jokusia kaloja löydetään sieltä täältä ja niitä ottamaankin saadaan, kuitenkin selkeästi edellispäivää hitaampaa kalastusta.

Varmoja kuha havaintoja ei yhtään saatu, taisivat olla virtausta piilossa jossain. Odotellaan hetki että haukien kutu menee ohitse ja vesikin laskee niin homman pitäisi muuttua vielä hauskemmaksi, vaikka hauskaahan se jo nyt oli.

Tiedätte varmaan tunteen kun joskus kalastus tuntuu jopa helpolta ja vesillä ollessa luulee tietävänsä kalojen liikkeet ja aikeet? Kaloja tulee juuri sieltä mistä ajatteletkin ja rouheaakin mammaa on liikkeellä.
No, siitä kannattaa nauttia kun sitä kestää, joki varsinkin kun osaa opettaa sitä nöyryyttä.

Vietin kolme päivää vesillä, ei mitään hämärästä hämärään settiä mutta kuitenkin ihan rehellisiä päiviä. Ettei niitä kuuluisia ”pikapistoja” joilla ei odotakaan saavansa mitään.

Perjantaina homma vielä rokkasi, hauet löivät kovaa hitaasti uitettuun kumiin. Kaloja löytyi vielä pikkukalaparven tuntumastakin ja selkeästi olivat aktiivisesti syömässä. Isoimpina kaksi plus miinus kutosen mammaa. Myös muutama hyvän tuntuinen tärppi jotka eivät kuitenkaan pysyneet.

Lauantaina homma hankaloitui, pikkuparvien liepeillä olleet hauet olivat painuneet pohjaan eivätkä osoittaneet kiinnostusta vieheisiin. Jokunen juotikkaiden peittämä kala kuitenkin hirveällä hinkkaamisella ylös. Ajattelen että huomenna ne hakkaavat kunnolla kun vedenlämmöt on tänään nousseet.

Ja sitten se kolmas päivä, hieman flunssaisena vesille reilusti auringon nousun jälkeen.
Kaiun avulla löydän kyllä kaloja, yhden jopa oikein mukavan kokoisenkin. Mutta mitään en saa vieheestä kiinnostumaan, uitan kaikkia värejä, käytän lukossa kaikki omistamani päärynäpainot, välillä hitaasti, välillä nopeasti ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ei mitään, ei edes sellaista pohjakosketusta minkä olisi voinut valehdella itselleen tärpiksi. Päivän saldoksi se kuuluisa tärpitön ämpee.

Mutta hienoahan luonnossa ja vesillä aina on, tärkeää on osata nauttia myös niistä hiljaisista päivistä eikä harmitella kalan tuloa tai oikeastaan sen tulemattomuutta.

Taas työviikko ohitse, mahdollisuus päästä kalalle, mutta keli näyttää karmealta. 7 metriä sekunnissa puhaltava tuuli ei aivan ideaali keli vesille ole, mutta pakkohan se oli lähteä, niin kauheat poltteet olivat taas viikon aikana kerinneet muodostumaan.
Tänään liikkeellä ilman perämies Tonia. Vene ja kamajumppa luonnistuu kyllä yksinkin, aikaa vaan suttaantuu hommaan enemmän. Ilman mitään isompia häslinkejä vene vesille ja kamat kyytiin.

Olosuhteet hieman muuttuneet edelliskerrasta, mutta pienellä ajelulla pikkukalaa alkaa piirtymään kaiun näytölle. Aika laittaa Slayeri veteen. Eikä aikaakaan kun tömähtää, painava tärppi, raskaat päänheilautukset ja juromista syvällä. Erittäin hienolla kropalla varustettu kala on pian haavin pohjalla. Pituutta 96 senttiä, mutta painoa 8.2. Onpa hieno kala.

Irroitus ja muu touhu kalan kanssa sujuu normaalisti. Vapautan kalan ja jään paikalle hetkeksi fiilistelemään. Hetken päästä hauki nouseekin pintaan pyörimään, mitä ihmettä. Haen kalan takaisin haaviin elpymään ja vapautan uudelleen. Taas kala lähtee, mutta sama laulu, pian takaisin pinnalla. Haen sen taas haavilla kyytiin. Kalan ilmarakko on aivan kivikova. Hetki vielä haavissa ja teen päätöksen papittaa kalan. Ensimmäisen käsiin jäänyt suurhauki on tosiasia.

Näille ei voi mitään, osa harrastusta. Hauki kestää pyyntitapahtuman rasituksen hyvin, mutta silti näihin on aina mahdollisuus. No kala mukaan ja hyötykäyttöön. Päätettiinkin Tonin kanssa kertoa tässä blogissa mitä vesillä todella tapahtuu, ettei kaikki reissut mene aina ihan nappiin.

Päätän tovin rannalle istuskelun jälkeen lähteä vesille vielä hetkeksi, löydänkin patin reunoilta aktiivista kalaa. Käsissä käy kaloja neljän kilon molemmin puolin.

Nään kaiussa pari mahtikalaa, mutta en saa niitä ottamaan, kovasta yrityksestä huolimatta. Kaksijakoinen päivä, toden totta.